Isovanhempien alkoholiongelma koskettaa lasten lisäksi koko palvelujärjestelmää

Mark Hovi*

Vanhuus käsitteenä on muuttunut radikaalisti sitten maaseutu-Suomen päivien, jolloin mummut ja tuffat istuivat kiikkustuolissaan osana perhettä usein kuolemaansa asti. Tänään isovanhemmat ovat suurten ikäluokkien kasvatteja, jotka mainitaan myös ”märän sukupolven” edustajina. Tämä sukupolvi on tottunut määrittelemään suhteensa alkoholiin tavalla, jota eivät sido enää vanhempien tai esivanhempien moraalisäännöt ja –käsitykset.

Suhdetta määrittelevät 2000-luvulla sellaiset käsitteet kuin valinnan vapaus ja oma tahto. Myös alkoholin myyntiä ja markkinointia koskeva lainsäädäntö on muuttunut. Soraääniäkin alkoholipolitiikan liberalisointia vastaan on esiintynyt, mutta niiden esittäjät on julkisessa keskustelussa usein leimattu holhous- ja kontrolliyhteiskunnan kannattajiksi.

Voidaan väittää, että ikääntyneiden päihteidenkäyttö on jo terminä kohdettaan vähintäänkin määrittelevä. Samalla aihe on kulttuurinen ja sosiaalinen tabu. Julkisella paikalla juopunut vanhus saa osakseeen avointa paheksuntaa tai huvittunutta hymyilyä. Tutkimusten ja tilastojen valossa päihdeongelmat ovat lisääntyneet kaikissa ikäryhmissä. Vaikka perinteisissä kyselytutkimuksissa vastaajilla voidaan ajatella olevan tapana salailla tai vähätellä omaa alkoholinkäyttöään, on olemassa merkkejä siitä, että alkoholista aiheutuvien terveyshaittojen määrä on kasvussa.

Sairaalan akuuttiosastolle päädytään siinä vaiheessa, kun terveys viimein pettää. Omaisten kertomukset läheistensä alkoholinkäytöstä ovat usein hyvin samankaltaisia: vanhuksen puoliso on kuollut, terveys on alkanut heiketä somaattisen tai dementoivan sairauden myötä. Arjessa on voinut tapahtua myös muita murtumia.

Näillä yli 65-vuotiailla on usein myös lastenlapsia. Usein kuulee kerrottavan, miten mummolaan ei ole voinut mennä tai lapset on jouduttu hakemaan kesken viikonlopun kotiin mummon tai papan humalatilan vuoksi. Toisinaan päihdeongelma on ylisukupolvinen, isovanhemmat ovat ehkä käyttäneet alkoholia koko aikuisikänsä. Sosiaalityön näkökulmasta keinot ovat usein vähissä ja rajoittuvat usein neuvontaan ja palveluohjaukseen.

Pääkaupunkiseudulla päihdehuollon palvelut on suunnattu etupäässä nuorille ja työikäisille. Vanhuserityistä päihdetyötä ei ole nykyisellään juuri tarjolla. Vanhuserityisen päihdetyön mahdollisuus on kuitenkin olemassa, kuten A-klinikan ikääntyneitä asiakkaita tutkinut Turun yliopiston sosiaalityön lehtori, VTL Heikki Suhonen Tiimi-lehden numerossa 2/2005 kirjoittaa.

Helsingin sosiaalivirasto on vuonna 2008 aloittamassa ehkäisevät kotikäynnit (EHKO) 75 vuotta täyttäville helsinkiläisille. Toimintamalli on suunniteltu yhteistyössä Helsingin terveyskeskuksen kanssa. Tavoitteena on varhainen puuttuminen ikääntyneiden ongelmiin ja ongelmien ennaltaehkäisy. Kotikäyntiä tarjotaan niille, jotka eivät saa kotihoitoa, omaishoidontukea tai eivät ole mukana vanhusten päivätoiminnassa.

Vaikka päihteidenkäyttö on vain yksi ehkäisevien kotikäyntien painopisteistä, käynneillä määrittyy luontevasti vanhuserityisen päihdetyön paikka: varhainen puuttuminen, ennaltaehkäisy, neuvonta ja palveluohjaus.

Ikääntyneet eivät ole yhtenäinen ryhmä. Heidän tarpeensa päihdetyössä tulisi tunnustaa ja tunnistaa. Tarpeiden tunnistaminen tarkoittaa lähestymistapaa, jossa vanhuus nähdään koko siihenastisen elämän, voittojen, ilon, rakkauden, surun ja tappioiden summana. Yhtä samanlaista ”vanhuutta” ei ole. Unohtaa ei sovi sitäkään, että lastenlapsilla on oikeus nauttia isovanhempiensa läheisyydestä.

*Kirjoittaja työskentelee vs. sosiaalityöntekijänä Helsingin terveyskeskuksessa.