Piia Korhonen*

Varmasti jokainen lasten kanssa työskentelevä on joskus törmännyt siihen, ettei lapsi halua kertoa asiasta, joka vaivaa hänen mieltään. Kurjaa lapsen kannalta on se, että mieltä vaivaavan asian kertomatta jättäminen yleensä jollain tavalla heijastuu lapsen arkeen: esimerkiksi masennuksena, syömisongelmina, erilaisina kipuina tai muunlaisina oireiluina, jotka haittaavat paitsi lapsen, myös muiden lapsen elämään kuuluvien ihmisten arkea.

Viime syksynä osallistuin koulutukseen, jossa esiteltiin hyvä ja toimiva työkalu, jonka avulla lasten on helpompaa kertoa mieltänsä vaivaavista asioista. Työkalu perustuu ratkaisukeskeiseen menettelytapaan ja sitä voidaan käyttää lapsilla siitä lähtien, kun he oppivat kommunikoimaan puheen avulla. Menetelmä soveltuu hyvin myös nuorille. Menetelmän on yhdessä työryhmänsä kanssa kehitellyt australialainen sosiaalityöntekijä Andrew Turnell. Menetelmä on luotu lastensuojelun tarpeisiin: sen avulla selvitellään lapseen kohdistuneita laiminlyöntejä, väkivallan tekoja ja muita hyvinkin vakavia tapahtumia. Kokonaisuudessaan näissä tapahtumissa selvitellään kaikkien asianomaisten näkökulmat. Tässä kolumnissa kuvaan, miten olen siirtänyt osan menetelmästä lasten kanssa tehtävään terapiatyöhön, mihin se sopii mitä mainioimmin.

Se, ettei lapsi kerro mieltään vaivaavista asioista, voi johtua useasta seikasta, esimerkiksi siitä, ettei lapsi osaa kuvailla asiaa verbaalisesti, ei uskalla, ei halua tai ei pysty puhumaan asiasta. Lasten kanssa usein käytetäänkin menetelmänä piirtämistä. Andrew Turnellin ja työryhmän kehittämä ’Kolmen talon malli’ on eräs keino, jonka avulla lapsen voi olla helpompaa kuvata murheitaan. Menetelmässä lasta pyydetään piirtämään kolme taloa tai vaihtoehtoisesti hänelle annetaan valmiina paperi, johon on piirretty valmiiksi kolme tyhjää taloa. Seuraavaksi lapselle kerrotaan, että hän saa piirtää kolme kuvaa omasta kodistaan: iloisen kodin, surullisen kodin ja unelmien kodin. Tehtävänannosta kerrotaan lisää lapsen ikävaiheeseen sopivalla tavalla. Lapselle kerrotaan, että iloiseen taloon hän voi piirtää sen, mikä kotona on hyvin ja mukavaa, surulliseen taloon sen, mikä kotona pelottaa tai on kurjaa ja unelmien taloon sen, mitä hän toivoisi kotonaan olevan. Pienten lasten voi olla vaikeaa ymmärtää käsitettä ’unelmien talo’, joten heille se tulee perustella mahdollisimman konkreettisesti. Jos lapsi ei halua tai jaksa piirtää taloihin asioita, hän voi kirjoittaa ne. Pienet lapset saattavat haluta, että aikuinen kirjoittaa heidän kertomansa asiat. On tärkeää, että lapsi saa päättää, miten hän kertoo asioistaan.

Kerron yhden esimerkin** menetelmän soveltamisesta perheneuvolatyössä.

8-vuotias Matti oli käynyt vastaanotollani useita kertoja, välillä yksin, välillä yhdessä vanhempiensa kanssa. Matti ei halunnut kertoa asioista, jotka painoivat hänen mieltään, mutta oli muuten hyvin avoin ja puhelias poika. Hän tuli vastaanotolle mielellään. Mieluiten Matti leikki, askarteli, piirteli ja pelasi, ja tykkäsi jutellakin. Kuitenkin jos keskustelunaihe alkoi olla liian arka, surullinen, pelottava tai muuten kurja, Matti meni lukkoon, eikä halunnut siitä puhua. Kurjat asiat silti vaivasivat Matin mieltä ja heijastuivat arkeen mm. häiriökäyttäytymisenä koulussa, pikkuveljen kiusaamisena ja äidin lyömisenä. Niin Matti kuin muutkin ympärillä olevat ihmiset kokivat nämä seikat hankalina.

Eräällä vastaanottokerralla pyysin Mattia piirtämään kodistaan kolme erilaista versiota: iloisen kodin, surullisen kodin ja haaveiden kodin. Matti innostui tehtävänannosta ja ryhtyi toimeen mielellään. Hän halusi, että minä piirrän tyhjät talot ja hän kirjoittaa asiat taloihin. Matti ei kuitenkaan jaksanut kirjoittaa kovin paljon ja halusi lopulta, että minä kirjoitan sen mitä hän sanoo, ja hän piirtelee. Iloiseen kotiin Matti kertoi seuraavaa: kun isi leikkii minun kanssa, kun pikkuveli pelaa minun kanssa ja kun pääsen kaverin luo. Surulliseen kotiin tulivat seuraavat asiat: kun isi tukistaa minua ja huutaa minulle ja kun isi aina vaan pelaa tietokoneella. Haaveiden taloon Matti ei meinannut keksiä mitään, mutta keksi lopulta jotain: ettei isi pelaisi aina tietokoneella ja isoveli leikkisi minun kanssa. Matti ei ollut koskaan aiemmin kertonut mitään näistä asioista, jotka hän näin pikkutarkasti nyt eritteli piirroksiin.

Seuraavaksi ehdotin Matille, että puhuisimme taloista niin, että vanhemmat ovat paikalla. Matti vastusti ensin ajatusta. Olin sinnikäs ja perustelin, että äiti ja isäkin haluavat auttaa häntä, eikä se onnistu, elleivät he tiedä, mikä Matin mieltä painaa. Matti suostui yllättävän helposti kuultuaan perusteluni. Seuraava askel oli yhteinen keskustelu vanhempien ja lapsen kanssa lapsen kuvaamista asioista. Tästä alkoi selkeä lapsen ja vanhempien välisen vuorovaikutuksen paraneminen, ja sitä kautta lapsen mielialan parantuminen ja levollisempi käyttäytyminen. Vanhemmatkaan eivät aina tiedä, mitä lapsen sydämellä on; lapsi ei aina kerro kaikkia murheitaan edes omille vanhemmilleen.

Matin tapauksessa isä ei suuttunut hänelle, vaikka kaikki lapsen murheet liittyivät isään. Toisaalta isään liittyi hyvääkin; malli tuo esiin sen, ettei kukaan ihminen ole pelkästään hyvä tai paha. Kolmen talon malli eroaa ongelmakeskeisestä tavasta tarkastella asioita, sillä siinä otetaan huomioon myös ne asiat, jotka ovat hyvin. Malli ei syyllistä vanhempia, vaan se avaa lapsen totuuden niin iloineen, suruineen ja toiveineen rehellisesti ja avoimesti.

*Kirjoittaja on sosiaalipsykologi (YTT) ja työskentelee perhetyöntekijänä Iisalmen perheneuvolassa.

**Esimerkki on muodostettu useiden lapsien tietoja yhdistelemällä.
Kukaan lapsi ei ole esimerkistä tunnistettavissa (nimi on muutettu ja tapahtumia on muokattu).