Susan Eriksson*

Alkoholinkäytön aiheuttamia sikiövaurioita koskeva julkinen keskustelu on luonteeltaan proaktiivista eli korostetaan ilmiön ennaltaehkäisyä, kuten raittiuden merkitystä raskausaikana ja sitä, minkälaisin välinein ja keinoin äitejä voitaisiin auttaa pysymään päihteettömässä raskaudessa.
Jo syntyneiden, alkoholinkäytöstä eri tavoin vaurioituneiden lasten asema yhteiskunnassamme on kuitenkin jäänyt keskustelussa vähemmälle huomiolle. Kehitysvammaliiton FAS – lasten ja nuorten tuen ja palveluiden kehittämisprojektissa (2008 - 2011) tutkitaan näiden lasten asemaan vaikuttavia tekijöitä sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmässä tarkastelemalla muun muassa ammattilaisten ja sijaisvanhempien näkemyksiä siitä, miten lapsille suunnatut palvelut vastaavat tällä hetkellä tarkoitustaan. Tutkimusaineistona ovat yhteensä 43 ammattilaisen ja sijaisvanhemman teemahaastattelut.

Fetaalialkoholivaurion saaneet lapset ja nuoret ovat varsin usein moniongelmaisten vanhempien lapsia ja sosiaalinen huono-osaisuus määrittää ilmiötä voimakkaasti. Monet lapsista otetaan huostaan joko jo heti syntymän jälkeen tai erilaisten laiminlyöntien seurauksena. Tällä hetkellä palvelujen piiriin tarjoutuu yhä enemmän myös Itä-Euroopasta adoptoituja lapsia, joilla on alettu epäillä fetaalialkoholivauriota.

Lapsen asema sosiaali- ja terveyspalveluissa näyttää tällä hetkellä vaihtelevan sen mukaan, kuinka paljon resursseja yhteiskunnalla on tarjota heidän ja muiden ongelmaisten lasten ja nuorten auttamiseksi. Esimerkiksi erikoissairaanhoidossa ja kehitysvammahuollossa tehdään Suomessa paljon, mutta lapsen aiemmista tai nykyisistä vaikeista elinolosuhteista johtuvat sosiaaliset ongelmat eivät tunnu saavan kaikkialla tarpeeksi huomiota. Syynä tähän ovat riittämättömät panostukset lasten ja nuorten psyykkisten ongelmien ratkaisemiseen ja avopalvelukeskeisyys. Palvelujen tarvitsija ei välttämättä tavoita tarkoituksenmukaista palvelua tai sitä ei osata hänelle osoittaa.

Esimerkiksi lastensuojelun sosiaalityössä asiakkaita voi olla liikaa yhtä vakanssia kohti niin, ettei jää riittävästi aikaa paneutua yksittäisen lapsen elämäntilanteeseen ja seurata hänen hyvinvointiaan. Huostaan otetun lapsen sijaisvanhempi ei välttämättä saa riittävästi yhteiskunnallista apua tai tukea erilaisista vaikeista elämänkokemuksista kärsineen lapsen pelkojen ja aggressioiden käsittelyyn. Myös lasten tapaamisoikeudet biologisten vanhempien kanssa voivat olla joillekin ongelmallinen alue, mikäli lapsen pelkoa ei oteta vakavasti palvelujärjestelmän tasolla eikä sijaisvanhemman näkemyksiä oteta riittävästi huomioon.

Tutkimus osoittaa kuitenkin, että erilaisia verkostoyhteistyön muotoja on lisätty ja yhä kehitetään sosiaali- ja terveydenhuollossa ja niiden myötä on päästy hyviin tuloksiin lapsen kuntoutuksen onnistumisessa. Yksittäisen lapsen hyvinvointia ja kuntoutusta pohtimaan on useimmiten mahdollista perustaa moniammatillisia tiimejä, johon kuuluvat esimerkiksi lastenlääkäri, psykologi, sosiaalityöntekijä ja erityislastentarhanopettaja. Erilaisia verkostoyhteistyön käytäntöjä on pyritty lisäämään myös ennaltaehkäisevässä merkityksessä esimerkiksi raskaana olevien äitien hoitoonohjauksessa ja päihdekuntoutuksessa. Vaikka aikaa yhteisille istunnoille ja konsultaatiolle on välillä vaikeaa järjestää, nämä rakenteet palvelujärjestelmän toiminnassa ovat osoittautuneet toimiviksi.

*Kirjoittaja on YTT ja työskentelee tutkijana Kehitysvammaliitossa