Lasinen lapsuus -projektin toimesta on kartoitettu kuinka paljon päihdeperheiden lapsia tulee tietoon lasten kanssa työskentelevissä paikoissa, mitä heidän ongelmiensa auttamiseksi on tehty ja millaista tukea tähän yhteistyöhön toivotaan. Päihdeperheellä viitattiin kartoituksessa perheisiin, joissa käytetään liikaa alkoholia tai muita päihteitä. Rajanveto jäi jokaiselle vastaajalle itselleen.

Tapausten määrä

Kartoituksen aineisto kerättiin 27:n eri puolilla maata sijaitsevan kunnan auttamisjärjestelmän piiristä vuodenvaihteessa 1995–1996. Anonyymejä kartoituslomakkeita kertyi 450. Vastaajat olivat tunnistaneet vuoden aikana kaikkiaan 2640 päihdeperheiden lasta (kuvio 1).

                                                                                        Lähde: Teuvo Peltoniemi 1995

Miten tunnistettiin?

Millaisista seikoista päihdeperheiden lapset oli tunnistettu? Suurimassa osassa tapauksia asia oli kuultu tai päätelty useista seikoista. Yleisimmin lasten tausta oli tullut tietoon niin, että joku muun kuin lapsi kertoi sen (81%). Lähes puolissa tapauksista, päihdetausta kotona tunnistettiin lapsen oireilusta. Myös lapsi oli kertonut asian melko usein (43%).  Pelkästään lapsen oireet ilman mitään muuta tiedonsaantimuotoa oli merkinnyt ilmitulotavaksi 3 prosenttia vastaajista. Tämä viittaa osittain siihen, että ammattiauttajien valmiudet tunnistaa uusia tapauksia eivät ole kovin vahvoja. Tulos kertoo myös sitä, että asiaa oli ilmeisesti ehditty pohtia yhdessä oman tai naapuriorganisaation työntekijöiden kanssa. Yli puolessa tapauksissa (58%) tieto oli tullut jonkun muun hoito- tai kasvatuspaikan kertomana. 

Miten oirehtii?

Lapsen oireita oli merkitty 355:ssä vastauksessa. Erilaisia oireita oli kirjoitettu suuri joukko, jotka koodattiin 17 luokkaan (kuvio 2).

                                                                             Lähde: Teuvo Peltoniemi 1995

Tavallisia olivat siis melko yleisluontoiset psyykkiset oireet, kuten levottomuus, pelot, ahdistus, masennus, hermostuneisuus, ylivilkkaus ja itkuisuus. Oireiden moninaisuutta tukee se kirjallisuustieto, että lapset usein oirehtivat erilaisista ongelmista melko yleisluontoisesti (Ackermann 1992). Eri organisaatioiden välillä ei ollut kovin selkeitä eroja oireiden havaitsemisessa. Poikkeuksena olivat alkoholin aiheuttamat sikiövauriot, joita oli tosin huomattu vain 12 tapauksessa, mikä on 3 prosenttia kaikista havainnoista. FAS/FAE oli tullut näkyville erityisesti (16%) lasten- ja nuorisokodeissa.

Muut tavat tunnistaa päihdeperheiden lapsia liittyivät lapsen vanhempiin. Tapauksia oli 81. Huomio oli kiinnittynyt vanhempien käyttäytymiseen (46%), ulkonäköön (21%), tai vanhemmat olivat nousseet esille viranomaisten kautta (12).

Mitä tehtiin?

Lasinen lapsuus -ammattilaiskyselyyn vastanneista 310 vastaajaa olivat tehneet merkintöjä siitä miten päihdeperheen lapsen kanssa oli toimittu. Organisaatioiden välillä oli tässä eroja. Eniten korostettiin yhteistyötä. Kolme vastaajaa neljästä oli keskustellut työtovereiden kanssa (71%). Yleisintä turvakodeissa (100%) ja harvinaisinta kouluissa (56%). Yli puolet oli keskustellut muiden ammattiauttajien kanssa. Yleisintä tämä oli kouluissa (74%) ja lastenneuvoloissa (72%) ja harvinaisinta seurakunnissa (37%).

Tavallisimmat keskustelukumppanit olivat lastensuojelu, terveystoimi, A-klinikka, koulukuraattori/ psykologi, perhe- ja kasvatusneuvola. Yleiskuvasta poikkeavaa aineistossa oli se, että koulu on ollut selvästi muita vähemmän (18%) tekemisissä lastensuojelun kanssa. Esitutkimuksessa koulut pitivät avainasemassa kouluterveydenhoitajaa ja sosiaalitointa (Peltoniemi & Aho 1995).

Harvinaisinta lasten kanssa keskustelu oli päiväkodeissa, yleisintä kouluissa. Koulut puhuivat harvemmin vanhempien kanssa kuin muut.  Kaksi kolmasosaa vastaajista oli puhunut lapsen ja yhtä moni lapsen vanhempien kanssa.  Harvinaisinta lasten kanssa keskustelu oli ollut päiväkodissa (32%) ja yleisintä kouluissa (72%).

Koulujen ja päiväkotien henkilökunta oli keskustellut lasten vanhempien kanssa harvemmin (45%) kuin muut tutkimuksessa mukana olleet organisaatiot. Perheneuvolat (89%) ja turvakodit oli keskustellut yleisimmin vanhempien kanssa (88%).

Mikä on tärkeintä auttamisessa?

Avokysymyksissä tiedusteltiin: ”Mikä on mielestänne tärkeintä, mitä näissä tapauksissa pitäisi tehdä?”. Vastauksia saatiin kaikkiaan 770,jotka luokiteltiin 17 ryhmään.  Motivointi koettiin tärkeimmäksi (16%). Seuraavaksi yleisimmin mainittiin yhteistyö perheen kanssa (14%)   Yhteistyö eri tahojen kesken nostettiin monessa vastauksessa esille (12%). Noin joka kymmenes oli voimakkaan ja selkeään asiaan puuttumisen kannalla. Kriisitilanteen kartoitus ja lapsen turvallisuuden korostaminen tuli esille myös 9 prosentissa vastauksista.

Mitä toimenpiteistä seurasi?

Puuttumisen jälkeen tilanne oli parantunut puolessa tapauksista. Joka viidennessä tapauksessa perhe oli päässyt hoitoon, samoin viidesosa mainitsi lapsen olojen kohentuneen ja perheen saaneen apua ongelmiinsa. Joka kymmenes sanoi vanhempien motivoituneen muutokseen.  Vain 4% vastaajista kertoi vanhempien alkoholinkäytön vähentyneen tai loppuneen. Hiukan yli kolmasosa (37%) sanoi tilanteen säilyneen ennallaan. Jopa 13% kertoi tilanteen pahentuneen asiaan tarttumisen jälkeen.

Omat tunteet?

Kysyttäessä millaista oli käsitellä asiaa, puolet pitää tilannetta vaikeana, neljäsosa helppona.

Vaikean käsittely perusteina pidettiin yleisimmin vanhempia, jotka kieltävät tilanteen eivätkä halua puhua, joiden syyllistämistä on vaikea välttää tai joiden käyttäytyminen on ongelma. 

Yleinen kommentti oli myös, että lapset eivät halua puhua asiasta (12%) tai että lasten kanssa on vaikea toimia (6%).

Omiin puutteellisiin kykyihin viittaaminen ja vaitiolovelvollisuuden ongelmat olivat vastauksissa harvinaisia.

Mitä tukea tarvitaan?

Ammattilaiset haluavat tukea työlleen eniten koulutuksesta, asiantuntijoiden neuvoista ja materiaalista.

Kohtaamiseen liittyvää opetusta pidetään tärkeimpänä:

• Kuinka tuoda lapsen näkökulmaa esille keskusteluissa vanhempien kanssa?”
• Kuinka käsitellä, keskustella lapsen kanssa päihteiden käytön tilanteista?
• Miten lapsen kanssa keskustellaan?
• Mitä lapsi tarvitsee?
• Mikä auttaa lasta selviytymään?
• Kuinka tunnistaa lapsen tarpeet, ongelmat?
• Puhutaanko juomisesta ilmiönä vai sen seurauksista vai lapsen tunteista?

Asiantuntijatoiveita käsittelevät vastaukset olivat melko yhteneväisiä ja korostivat asian kuuluvan erityisesti päihdehuollon vastuupiiriin. Parhaimpana asiantuntijana pidettiin A-klinikkaa. Tukea työhön toivottiin myös yhteistyöstä eri viranomaisten kanssa (27% vastauksista).

Johtopäätökset

Tulokset kertovat päihdeperheiden lasten näkyvän ammattilaisjärjestelmissä vielä vahvemmin kuin osattiin kuvitella. Ammattilaiset kokevat tietonsa ja valmiutensa riittämättöminä, mutta näyttävät jo nyt osaavan toimia enemmän yhteistyössä kuin usein uskotaan. Myös asiaan puuttumisen tuloksia pidettiin pääsääntöisesti myönteisinä. Päihdehuollolta odotetaan asiassa vahvempaa roolia. Koulutuksen tarve on selkeä.  

Lähteet:

Ackerman, Robert J.:Lapsuus lasin varjossa - lapsi alkoholiperheessä. Opas vanhemmille, ammattikasvattajille ja hoitotyöntekijöille. Kääntänyt ja Suomen oloihin toimittanut Teuvo Peltoniemi. A-klinikkasäätiö ja Valtion painatuskeskus. Toinen painos. Helsinki 1992.

Peltoniemi, Teuvo: Päihdeperheiden lapset auttamisjärjestelmissä. Lasinen lapsuus. Perustietoa päihdeperheistä -esite. A-klinikkasäätiö 1995.

Peltoniemi, Teuvo & Aho, Tarja: Päihdeperheen lapset koulussa. Tiimi 3-4/1995 s 16-17

Lue lisää aiheesta: Päihdeperhe on kansanterveysongelma. Teuvo Peltoniemen artikkeli Tiimi-lehdessä 3-4/1995 http://www.a-klinikka.fi/tiimi/arkisto/1995/395/index.html