Olen 13-vuotias, tyttö, jonka isä on alkoholisti. Vanhempani ovat eronneet, ja asun isäni luona. Mulla on frendejä, ja oon löytänyt sen oman tieni. Olen hyvä koulussa, ja mulla on normaalisti monta rautaa yhtä aikaa tulessa.

Elämäni ainut varjopuoli on isäni, joka juo. Hän on juonut niin kauan, kuin vain muistan. Viikolla menee vähemmän, mutta lomilla ja viikonloppuisin hän juo sitten suuriakin määriä.

Hän on pari kertaa haukkunut mut pystyyn, uutena vuotena ja sitten joskus muulloin. Näen jatkuvasti painajaisia, ja ne verottavat yöuniani.

Joskus mietin, miksei kukaan tee mitään? Mitä sosiaalityöntekijät tai kuraattorit tai jotkut tekevät jos menen juttelemaan heille? Mutta kukaan ei voi tehdä mitään, jos ei paljasta itseään.

Koulussamme ei asiaakaan ole mitenkään käsitelty, muuten kuin että 'on olemassa ihmisiä jotka juovat', muttei kukaan koskaan ole kertonut, mitä lapset siinä tilanteessa voivat tehdä. On vain ilmoitettu, että ota yhteyttä luottamaasi aikuiseen.

Mutta jos sellaista ei ole? Soita Mannerheimin Lastensuojelu Liittoon, ja höpötä sitä kautta. Mutta kun sekin on hirmuisen pelottavaa. Entäs jos isä saa tietää? Huutaako hän mulle? Haukkuu taas?
Mua ei ole ikinä hakattu. Muuten kuin henkisesti.

Kaikista kamalinta on nähdä, kun itselleen tärkeä ihminen tuhoaa itseään, hitaasti mutta varmasti. Olen yrittänyt puhua hänelle, mutta hän ei koskaan jaksa kuunnella mitä mulla on asiaa. Häntä ei kiinnosta. Ja koska olen ilmoittanut kantani, hän on päättänyt lelliä enemmän veljiäni, jotta muuttaisin mieleni.

Että kaikki olisi hyvin jos en ikinä sanoisi mitä näen, tunnen, tai koen. Ja olen varma, että patoamalla kaiken itseensä sisälle, tulee hulluksi.

Ja kuitenkin, mehän kaikki pidetään niitä kulisseja pystyssä. Minä, veljeni, isäni ja äitipuoleni. Mumminikin. Aivan kuin kaikki olisi hyvin, jos kukaan ei saisi koskaan tietää asiasta, ja pääsisi auttamaan.

Mutta ainoat tuntemani pakotiet ovat musiikki ja koulu. Musiikki vie mukaansa, ja sitä riittää ihan mille tahansa mielialalle. Lähinnä sydäntäni on voimakas rock, koska siinä on tunnetta, mutta ei niin paljoa kiljumista, kuin hevissä.

Koulussa ei tartte ajatella koko aikaa isän juomista. Poissa silmistä, poissa sydämestä. Kirjoitan paljon. Lyriikoihin on helppo purkaa kaikki mietteensä päästään.

Kaipaan kamalasti oikeaa isää, sillä omasta isästäni ei ole isäksi, ja kuitenkaan isäpuolenikaan ei ole kovin isällinen. Ja äitikin on aika etäinen: aina kun näen hänet, osamme vaihtuvat. Minä olen se äidillinen tyyppi, ja äiti se teini. "Mitä mä laitan päälleni?" "Laittaisitko puuron tulille?" "Kävisitkö ruokkimassa koirat?"

Äitini on muuten mahtava tyyppi, mutta jotenkin automaattisesti osat aina vaihtuvat. Pikkusiskonikin vaativat aina minun tekevän äideille kuuluvia juttuja.

Jos saisin taikasauvan, vaihtaisin isäni.

* Kirjoittaja on 13-vuotias tyttö, jonka isä on alkoholisti. Julkaisemme kolumnin poikkeuksellisesti nimettömänä.