Lempeä ja huumorintajuinen isä hankki lisätuloja lestinheittäjänä. Kodista muodostui siten kulkumiesten juttutupa, ja viinattoman elämän-tyylin mallit jäivät Köpi-pojalta vähiin. Sittemmin tatuoitu ja arpinen, entinen linnajätkä onkii 5-vuotiaan poikansa kissalle kaloja. Kahdentoista vankilakäynnin jälkeen kierteen katkaisu ei ollut helppoa, mutta mahdollista.
Seurasin pienen varpusenpoikasen touhuja aamukahvia juodessani. Viisivuotias poikani Aki oli löytänyt sen pihalta, kiikuttanut sen sisälle ja antanut sille nimen Ville. Olin puoliväkisin työntänyt Villen suuhun kastematoja, leivänmuruja, sekä vettä teelusikalla. Minua hieman huolestutti Villen puolesta. Ellei se selviytyisi hengissä, olisi se Akille surun paikka.
Minua hieman huvitti oma hempeämielisyyteni. Olla nyt huolestunut pienen varpusen takia. Tällainen yli 40-vuotias tatuoitu, arpinen, entinen linnajätkä, joka kolme vuosikymmentä rosvosi ja joi, sääli nyt tuota rääpälettä ja yritti tehdä siitä hengissä selviytyjän. Samanlainen eläinystävä olin pienenä itsekin, ja siksi ymmärsin Akin tunteita.
Kaupankäyntiä ja kulkumiehiä
Sain vapaasti tuoda kotiini kaikki löytämäni varikset, harakat, oravat, kissat ja koirat. Vanhempani eivät vastustelleet, vaan jopa auttoivat niiden hoitamisessa. Pitihän köyhän työläisperheen lapsella olla jotakin iloa elämässään.
Sain muutenkin vapaan kasvatuksen. Meitä lapsia syntyi säännöllisesti noin vuoden välein yhteensä kymmenen – seitsemän veljestä ja kolme sisarta. Vanhempani suorastaan ajoivat meidät ulos telmimään, ettei suuren lapsikatraan tarvinnut koko ajan nujuta ahtaissa sisätiloissa.
Kotiintuloajat olivat väljät. Välillä käytiin vaan syömässä ja tultiin nukkumaan, kun väsytti. Isä oli metsuri ja joutui joskus olemaan pitempiäkin aikoja jossain savotassa. Raskaan työn jälkeen hän oli usein niin väsynyt, ettei enää paljoa jaksanut leikkiä meidän lasten kanssa.
Raskaasti isä myös huvitteli. Alkuvuosina tahti oli tasaista, saunapullo joskus harvoin. Pentulauman ja vastuun kasvaessa pulloja korkattiin tiheämmin.
Näin suuren perheen elättämiseen ei yksistään metsurin rehellinen tili riittänyt, vaan lisäansioita oli saatava muualta. Viinanmyynti oli siihen aikaan paras bisnes ja siihen isäkin turvautui.
Raskas ammatti sekin. Ensin päivät metsätöissä ja sitten yöt lestinheittäjänä. Viinanmyyntiin kuului, että piti olla yöt valppaana mahdollisia hakijoita varten, sillä kukapa sitä nyt päivällä pimeitä pulloja kävisi ostamassa.
Me kolme vanhinta veljestä nukuimme keittiössä ja olimme eturivin paikalla näkemässä kaupankäyntiä. Monenmoista hämäräkulkijaa siinä näimme ja opimme kaupankäynnin alkeet. Jos isä antoi velaksi, oli hän hyvä jätkä, ellei antanut, niin hän oli yksi perkeleen trokari.
Poliiseja isä sai varoa koko ajan. Meitä lapsiakin hän varoitti puhumasta heille mitään. Monta ratsiaa poliisit suorittivatkin meillä, yöllä ja päivällä.
Isä – Immo, joksi häntä kaveripiirissä kutsuttiin – oli reilun miehen maineessa. Ketään kulkumiestä hän ei käännyttänyt yönselkään, vaikka varmasti joskus teki mieli. He saivat yöpyä keittiön lattialla, koska muuallakaan ei ollut tilaa. Saivat jopa kallistella lasejakin, jos osasivat olla hiljaa, etteivät lapset heränneet. Immokin liittyi toisinaan tekemään kupposia heidän kanssaan.
Me veljekset kuuntelimme korvat höröllään viltin alla näitten kulkumiesten hiljaiseksi tarkoitettua kovaäänistä keskustelua. Monesti saimme nähdä rajua hevosenleikkiä, kun sällit innostuivat muksimaan toinen toistaan jonkin riita-asian selvittämiseksi.
Isä oli huumorintajuinen ja lempeä. Ei meidän tarvinnut häntä pelätä, mutta joitakin hänen kavereitaan sai joskus juosta pakoon, kun he juovuspäissään muuttuivat pahanpäiväisiksi. Kun Immo hermostui ja alkoi pistämään rauhanhäiritsijöitä pellolle, oli äidillä tapana ottaa pentu-laumansa mukaan ja juosta naapuriin karkuun. Monta ”kuutamojuoksua” yöpakkasella on muistissani.
Krapulassa isä oli hiljainen ja katuva. Silloin hän joi paljon vesimaitoa ja söi Hotapulvereita lipputolkulla. Isä valitteli, että mahaa korvensi.
Syynä oli keskenkäynyt kilju tai lipeällä terästetty pontikka. ”Pulituuri”, oksalakasta suolaveden kanssa hakattu juoma, sai myös Immon mahan koville tuskille. Tämä korvikejuoma oli kuitenkin siksi halpaa, että siitä piti ottaa kunnon känni tämän tästä.
Minä sain usein kanniskella isän myyntiviinoja jostakin metsiköstä. Pieni viattoman näköinen pojanvintiö ei näyttänyt poliisien silmissä miltään hämäräheikiltä kantaessaan ranskanleivillä tai saunavastalla peiteltyä viinakassia kotiinsa, ja sai kulkea rauhassa.
Karaistumisia
Immo oli mitä parhain isä selvinä kausinaan, varsinkin työttömänä ollessaan, tai silloin kun Anna-äiti oli haikaraa vastassa. Silloin isällä oli paljon aikaa puuhastella pentujensa kanssa. Kätevänä käsistään hän nikkaroi meille kaikenlaista, ja se kenellä vain puukko pysyi pienessä nyrkissä, sai olla apuna. Ellulle isä rakensi leikkimökin ja meille pojille kaaripyssyt, liukumäen ja puuautot. Kerran isä teki reen, jota me Maran ja Pepen kanssa vetelimme pitkin metsiä perässämme. Leikimme Nälkämaan orpoja lapsia, jotka pitkin Ruotsin tuntureita vaeltaen etsivät itselleen uutta kotia. Nämä kirjasta lukemamme esikuvat eivät olleet kaukana meistä: saman sortin sankareita, laihoja, nälkiintyneitä rääsyläisiä.
Talvista jatkuvaa räkätautia ja hinkuyskää lukuun ottamatta olimme tervettä porukkaa. Ulkoilimme paljon ohuissa vaatteissa ja se karaisi meitä. Hampaat pysyivät hyvässä kunnossa, kun söimme paljon kovia leivän kannikoita.
Koulunkäynti sujui meiltä kaikilta melko vaivattomasti. Läpäisimme luokat helposti, vaikka emme aina ehtineet tehdä läksyjä kunnolla muitten kiireitten takia.
Pepen kanssa olimme taitavia runoniekkoja. Bravuurinumeromme oli yhteislausunta pienestä hiirestä, joka ”metsään menevi pieni kelkkanen perässä”. Sillä esityksellä ansaitsimme monet lantit hellyttämiltämme kaljaveikoilta, kun ”Räkälän” parketilla vedimme roolit läpi. Kuppilan väki antoi meille esityksen jälkeen aina raikuvat aplodit ja örinät sekä pisti hatun kiertämään. Ansaitsemillamme palkkiorahoilla ostimme nallekarkkeja ja vohvelinpaloja.
Lähileipomon naistyöväki oli ihastunut meihin aivan poskettomasti. Kun herkullisten tuoksujen ohjaama vainumme johdatti meidät sen ikkunan alle, jossa munkit ja leivonnaiset syntyivät, oli meillä tapana työntää pienet räkänokkamme ikkunaluukulle ja kimittää, että antakaa meille seksiä-seksiä. Naureskellen naiset tunkivat meille kilvan kaikenlaisia pikkuleipiä, kehuen meitä nokkeliksi pikku veijareiksi.
Elokuvissa saimme käydä paljon. Isä ja hänen ryyppykaverinsa antoivat meille rahaa, ettemme häiritsisi heidän syvällisiä keskustelujaan. Muussa tapauksessa luovimme teatteriin jollain kepulikonstilla, kuten hakaneulalla rei’itetyllä lipun kannalla tai pujahtamalla ovimikon ohi salaa.
Samastuimme valkokankaan sankareista useimmiten lainsuojattomiin, jotka ottivat rikkailta ja antoivat köyhille. Robin Hood, Jamesin veljekset, merirosvot ja muut gangsterit saivat heti seuraajansa, kun me puumiekkoinemme ja -pyssyinemme hyökkäsimme ”rikkaitten tilanomistajien” viljelysmaille tekemään tihutöitä. Saman sortin sakkia ne olivat muutkin tuntemamme pojat, mutta ehkä asteen verran hillitympiä käytöstavoiltaan.
Ensimmäisen kunnon viinahörppyni otin seitsemänvuotiaana. Isä oli perustanut neljän toverinsa kanssa keittiöömme viinatehtaan haarakonttorin. Sinkkinen lasten pesuvanna toimi jäähdytysastiana ja isosta maitokannusta oli värkätty itse keittoastia. Ikkunassa oli pimennysverho ja ainoastaan avonaisesta hellanluukusta tulvi valoa huoneeseen.
Seuratessani miesten puuhasteluja viltin alta sain hillittömän naurukohtauksen. Mieleeni tuli lukemani kirja Mustasta veljeskunnasta, jossa Milanon nokipojat olivat perustaneet kellariin salaseuran. Yritin tukahduttaa nauruni tyynyllä, mutta en onnistunut, joten aloin yskimään tekoyskää. Joku keittäjistä tarjosi yskänlääkkeeksi pontikkaa, jota otin kunnon ryypyn. Tulinen viina poltti kurkkuani ja sai vedet kihoamaan silmistäni. Ennen nukahtamista muistan ajatelleeni, että nyt olen sitten humalassa...
Toisella kertaa otin jo useamman ryypyn. Löysimme naapurin Aijen kanssa puoli pulloa Jaloviinaa. Tuhosimme sen kaksistaan lähimännikössä. Polttelimme sanomalehteen käärittyjä sammalsätkiä ja olimme olevinamme hilpeitä juomaveikkoja. Koko seuraavan yön me hortoilimme pitkin katuja huutaen ja öristen, kuin känniset ainakin. Löysin vitosen setelin pulilepikosta, kun kaaduin likatunkioon. Raha taskussa suuntasimme odottamaan kioskin aukeamista, että saisimme ostaa krapula-kaljat. Pilsneripullot saatuamme polttelimme Viceroy-tupakkaa ja kyselimme toinen toisiltamme, mitä yön aikana oli tapahtunut, vaikka kumpikin muistimme hyvin kaikki hillumisemme. Kohmeloa valittaen selvitimme oloamme kuin ainakin vanhat juopot, joita kumpikin olimme nähneet tarpeeksi paljon omissa elinpiireissämme.
Kovaa oli meininki myös isälläni samoihin aikoihin. Immo oli ollut pitempään ryypiskelemässä ystävänsä Paavon luona. He olivat vetäneet lärveihinsä kiljua ja muita litkuja yhtä mittaa useita vuorokausia. Rammari oli huutanut vieressä jatkuvasti samaa levyä soittaen.
Valvominen, ryypiskely ja muut tekijät saivat Immon pään pyörälle. Ensin alkoi päässä soida ”Puhelinlangat laulaa” -sävel ja sitten tulivat muut harhat. Pirut käskivät isää maksamaan pienet velkansa pois ja muutenkin kiusasivat häntä yöt ja päivät. Pelottavaa oli katsella, kun isä oli saanut käskyn ”tappaa neljä” ja meni kirves kädessä toteuttamaan määräystä. Hieman helpotti, mutta samalla itketti, kun käsky ei tarkoittanut muita kuin elättinärhiäni, jotka päättöminä lopettivat ulkona rääkymisen.
Harhainen ja ylirasittunut isäni oli vietävä poliisien toimesta pakkohoidettavaksi Keuruun alkoholistiparantolaan.
Holistilasta paluun jälkeen hän sai heti paikan tietyömaalta. Sieltä hän takavarikoi itselleen dynamiitinnallin sytytyslankoineen tulevaisuuden varalle. Elämä jatkui hänen kohdallaan töitä tehden ja viinaa myyden. Immo pystytti meille rekkitangon ja korkeushyppytelineen pihaan, ja patisteli meitä painisalille. Saimme itsetunnolle jonkin verran kohennusta, kun aloimme menestyä painimolskilla ja saimme siitä ansaittua kiitosta.
Koulun jokavuotisissa raittiuskirjoituskilpailuissa sain loistaa. Osasinhan ammentaa todenmakuisia aiheita omasta lähipiiristäni. Piirustus-kilpailuissa voitin ensimmäisen palkinnon violetinsävyisellä vesivärimaalauksella ”Katutappelijat”.
Ei me penskat osattu huomata, mihin epätoivoiseen ahdinkotilaan isämme oli ajautunut. Me jatkoimme leikkejämme huolettomina, kun samanaikaisesti isämme tuskat syvenivät syvenemistään. Juomakierre oli rajua, velat painoivat päälle ja kymmenes lapsi oli tulossa maailmaan.
Lusimisen alkeet
Immo teki vihoviimeisen ratkaisun. Hän ampui dynamiitin nallilla päänsä tohjoksi. Se oli marraskuuta 1964, kun isäni kuoli. Olin silloin 11-vuotias.
Saimme paljon osaksemme sekä myötätuntoa että sääliä, mutta muu apu jäi vähiin. Joitakin uskovaisia kävi meitä lohduttamassa, että nyt isällänne on parempi olla, ja taivaassa te tulette vielä näkemään hänet. Kovapintaiset isän entiset ryyppykaverit taas totesivat, ettei tuonpuoleista elämää ole, vaan siihen mihin jätkäpoika kaatuu, niin siihen se myös maatuu. Minun mieltäni kahdenlaisen totuuden kuuleminen hämmensi.
Elämä jatkui, ja pakkohan sen oli jatkua. Silloin tuntui luonnolliselta, että jonkinlaista ruokaa oli aina saatavilla. Nyt jälkeenpäin se tuntuu ihmeeltä. Mistä kumman taikakattilasta Anna-äiti ammensi ne kaikki pöperöt isolle porukalleen? Vaikka ruokaa joskus sattuikin olemaan hieman niukemmin, niin terveinä ja toimintatarmoisina me porskuttelimme eteenpäin.
Uusi käännekohta elämässämme tapahtui Paten kiilautuessa äitimme uudeksi kaveriksi. Pate oli tumma, tulinen ja äkkipikainen mies, jolla oli lukuisia vankilavuosia takanapäin – ja myös edessä. Hän oli avokätinen varsinkin meille Annan lapsille. Mistä lie keikasta setelit olivat peräisin, se jäi hämärän peittoon. Rahojen loputtua Pate lähti kehittämään niitä lisää. Ryyppykavereitaan hän kohteli kovakouraisesti. Hän järjesti jonkin riidan pystyyn, niin että sai putsattua kaverinsa rahoista siinä nujakan aikana.
Pappa omisti asuntomme; hän asui vintissä ja me alakerrassa. Hänenkin mittansa täyttyi lopulta jatkuvasta metelistä ja niinpä saimme muuttaa pieneen yksiöön.
Meistä Annan lapsista oli jännää muuttaa noin 18 neliön asuntoon, joka kokonsa mukaan nimettiin Minimökiksi. Siihen mökkiin meitä ahtautui kymmenen henkeä asumaan. Pate oli joutunut Pelson varavankilaan nikkaroimaan kippuravartisia lapikkaita. Tilalle astunut Simo oli hiljainen, viinan kanssa lotraava hyssykkä, joka aina kuolemaansa saakka jaksoi olla äitini rinnalla. Mökin vieressä oli kaksi kaljabaaria eikä kaukana ollut ravintolakaan. Sen asiakkaat vierailivat ja myös yöpyivät meillä usein, vaikka tilaa ei tahtonut löytyä kunnolla edes omalle väelle. Äidillämme oli vaikeaa ison porukkansa kanssa. Niinpä hän haki lohtua alkoholista, mutta se vain pahensi tilannetta entisestään.
Tähän asti, olosuhteet huomioon ottaen, olin ollut melko kiltti ja nöyrä pojanvintiö, mutta Minimökkiin muuton jälkeen muutuin liian villiksi ja vapaaksi. Ahdas asuntomme ei suonut luku- eikä kirjoitusrauhaa, joten koulunkäyntini alkoi kärsiä. En jaksanut enää syventyä oppitunnin aiheisiin ja koko koulunkäynti alkoi menettää merkityksensä. Vieraannuin muista oppilaista ja välitunneilla olin yksin kuin orpo piru.
Sosiaali-ihmiset kävivät katsomassa kotiamme. He ihmettelivät, miten sellaisessa ahtaudessa voi ylipäänsä asua. Ei ollut pesumahdollisuuksia ja lämmitys toimi hellalla. Virkailijat puistelivat epäuskoisina päätään ja menivät menojaan.
Tilanteen korjaamiseksi he päättivät hajottaa perheen. Joke oli jo kasvatuslaitoksessa ja minä olisin seuraava lähtijä. Koska olin heidän mielestään jo vieraantunut niin paljon normaalista yhteiskunnasta, enkä noudattanut sen kieltoja ja käskyjä, he päättivät pistää minut pakolla takaisin ruotuun.
Jouduin lähtemään Turkuun Lausteen poikakotiin marraskuussa 1966, syynä koulupinnaus ja huonot kotiolosuhteet.
Näitä rikoksia en jaksanut kunnialla sovittaa, vaan aloin karkailemaan, koska en viihtynyt raskaissa pelto- ja maatöissä. Muutenkin koko touhu oli melko ankeaa. Karkumatkojeni ansiosta jouduin 14-vuotiaana Leppäniemeen lapsipyttyvangiksi. Siellä kaltereiden ja muurin takana opin lusimisen alkeet.
Puolen vuoden päästä sain siirron Pernasaaren kasvatuslaitokseen, jossa opin imppaamaan Tinneriä ja muita nokkaviinoja. Siellä karkaus- ja varkausurakointini alkoi todenteolla. Olin jo käynyt kouluni loppuun, mutta siitä huolimatta minua ei voitu laskea pois, sillä kotiolosuhteet olivat kehnot. Nopein tapa vapautua oli vankilan kautta, jonne onnistuin hankkiutumaan jo 15-vuotiaana.
Kun olin sovittanut Keravan nuorisovankilassa puolen vuoden tuomioni, minulle ilmoitettiin, että minua ei voi laskea vapaalle, koska en tulisi kuitenkaan pärjäämään kotonani, vaan lentäisin takaisin kasvatuslaitokseen. Vaihtoehdoksi tarjottiin Mau-Mau -leiriä, joka oli vapautuvien vankien työsiirtola.
Tienhaarassa
Inkoon tietyömaalta vapauduttuani olin melko katkera yhteiskunnalle ja kostin sille pienellä rötöksellä. Yhteiskunta taas puolestaan kosti tuomiolla ja ehdin olla vain pari päivää vapaana, kun lensin takaisin linnaan.
Seuraavalla kerralla olin vapaana peräti kaksi viikkoa, ennen kuin kärähdin jostain pienestä murrosta.
Laitoskierteeni oli valmis. Olin muuttunut laitostuneeksi, välinpitämättömäksi ja epäsosiaaliseksi yksilöksi. En yrittänyt millään tavoin edesauttaa rötöstely- ja linnakiertueen katkaisemista. Olin saanut jaossa huonot lähtökortit ja loppupelin pelasin itse täysin metsään.
Äiti suri lapsiaan Minimökissä. Osmo asui vammaisten hoitokodissa, Joke, Ellu, Pepe ja minä kolusimme linnalaitoksia, ja loput muita paikkoja, paitsi Mara, joka oli kuollut hirttäytymällä.
Vuonna 1986 ilmoitin Sukevan keskusvankilassa julkisesti kavereilleni, että nyt tämä saa loppua. Olin ollut laitoskierteessä 20 vuotta, joten se sai luvan riittää. Aioin juoda itseni seuraavan kerran vapautuessani niin rappiolle, ettei minusta olisi mihinkään.
Rajua ryyppäämistä ja pillereiden narskuttelua kesti kaksi vuotta. Ainoastaan katkaisuhoitola sekä Keuruun holistila, jossa isänikin aikoinaan vieraili, rikkoivat juomaputkeni.
Mutta ei auttanut. En saanut edes henkeä itseltäni pois, vaikka läheltä piti -tilanteita oli useita.
Vuonna 1988 olin taas talossa. Edessäni oli kaksi ja puoli vuotta linnassa oloa.
Olin tienhaarassa. Mitä tehdä? Hapuilin epätoivoisena ympärilleni, kuin hukkuva, etsien jotakin kortta mihin tarttua. Uskonasiat eivät tulleet kysymykseen, samoin oli laita AA-kerhon kanssa. Mikä siis neuvoksi?
Jo aiemmin vankila-aikoinani olin kirjoitellut tytöille ympäri Suomea ja piirrellyt heille ruusunkukkia. Niin aloin nytkin tehdä. Julkaisin lehdessä kirjeenvaihtoilmoituksen ja sain useita vastauksia. Suomussalmelta kotoisin oleva Helena vaikutti kunnon ihmiseltä. Aikaisemmat kokemukseni olivat mitä olivat, enkä ottanut hommaa aluksi oikein täydestä. Kun juttumme eteni ja Helena kävi katsomassa minua Sukevalla useita kertoja, ajattelin, että tästä taitaa tulla jotakin ja päätin ottaa asian vakavasti.
Poistatin tatuoinnit kämmenselästä ihonsiirrolla. Sitten muutin kirjani Äänekoskelta Suomussalmelle, sekä sukunimeni toiseksi. Sain myös 10 vuotta tukossa olleen lomapään auki, minkä myötä pääsin Huittisten varavankilaan puusepän kursseille.
Tammikuussa 1991 vapauduin ja pääsin tosissani yrittämään uutta elämää uudessa paikassa, toisella nimellä ja muutenkin “puhtaana”.
Alku ei näyttänyt lupaavalta. Heti kättelyvaiheessa paikallinen nimismies, joka toimi ehdonalaisvalvojana, antoi käsittää, että joutaisin muuttamaan muualle hänen reviiriltään, koska hänellä oli jo omastakin takaa rosvoja harmina. Myöskään sosiaalialan ihmiset eivät suhtautuneet minuun mitenkään myötämielisesti.
Kaikista pienistä vastoinkäymisistä huolimatta selvisin jotenkin vaikeuksien yli. Kesällä sanoimme Helenan kanssa vuokrayksiön irti ja muutimme rannoille telttaan asumaan. Syksyllä saimme vuokrakaksion, Helena sai töitä, ja hän odotti minulle lasta.
Talvella pääsin itsekin metsänhoitoalan hommiin. Tätä ennen olin ollut yhteensä vajaat neljä kuukautta siviilitöissä, mutta hyvin se puolen vuoden sopimus sujui. Tulin metsureiden kanssa hyvin toimeen. Pystyimme hankkimaan asuntoomme kaikkea tarpeellista, kodinkoneita ja huonekaluja. Elämä tuntui sujuvan melko hyvin, mutta vielä piti sattua mutkia matkaan.
Lähdin käymään Äänekoskella ja humalaisessa mielenhäiriössä menin tekemään murron paikalliseen viinapuotiin Laitsun kanssa. Mikä lie rasahti päässäni? Piilikö taustalla vielä jokin kostamisenhalu vai mikä lie, mutta tehty mikä tehty. Jäin teosta kiinni ja sain ansaitun tuomion. Lusin neljän kuukauden kakun pois Pelsossa, jossa olin viimeksi ollut 20 vuotta aiemmin, ja Sukevalla.
Vapauduttuani kesällä 1994 aloin tosissani yrittämään uudelleen. Pääsin puoleksi vuodeksi vanhusten palvelutalolle viriketyöntekijäksi. Siellä pappojen ja mummojen kanssa tulin hyvin toimeen. Korjailin heidän rikki menneitä huonekalujaan sekä väsäilin lippaita ja vauvankehtoja bingoiltojen palkinnoiksi. Nautin käsillä tekemisestä ja vanhusten parissa olemisesta.
Tällä hetkellä asun Helenan ja Akin kanssa Äänekoskella. Kotimme sijaitsee järven rannalla ja viihdyn tässä oikein hyvin. Poliisit antavat minun olla rauhassa, morjenstavat kyllä vastaan tullessaan, mutta eivät enää syyttele mistään, koska en anna siihen aihetta. Entiset kaverini pitävät minua hieman outona Köpinä, koska en enää ryypiskele, myy enkä osta pimeitä viinapulloja enkä muutenkaan käyttäydy entiseen malliin.
Nyt tunnen olevani kokonaan vapaa. Sain ensimmäisen linnatuomion 1969 ja pohjat pysyivät perässäni katkeamatta kesäkuun 12:nteen 1997 saakka. Ehdin olla 12 kertaa vankilassa, plus koulukoti ja muut laitokset päälle. En kaipaa niitä aikoja takaisin. Se on mennyttä.
Aki-poikani on minulle tärkein asia maailmassa ja siksi yritän olla tekemättä mitään sellaista, joka erottaisi meidät toisistamme. Pyrin antamaan hänelle aikaani paljon enemmän, kuin mitä oma isäni ehti antaa minulle. Kotimme aion pitää sellaisena, että hän voi häpeilemättä tuoda sinne omat kaverinsa, eikä hänen tarvitse pelätä öisiä kulkumiehiä tai ryyppyporukoita.
Touhuamme paljon yhdessä. Veistelemme puusta puupyssyjä, autoja ja muita lapselle tärkeitä leikkikaluja. Rantalaiturilta ongimme Akin kissalle kaloja. Kuljetan häntä nappulajalkapallokerhossa ja muutenkin ohjaan häntä urheilun pariin. Osaan olla ylpeä pojastani, kun hän osaa jo uida kuin Tarzan, juosta kuin Nurmi ja ampua ritsoilla kuin Köpi pienenä.
Toivon, että osaisin kasvattaa hänet niin hyvin, ettei hän tulisi kulkemaan samoja polkuja kuin minä itse.
Ilokseni huomaan, että varpusenpoikanen on oppinut itse nokkimaan sille antamani ruoat. Jospa se vielä oppisi lentämään omilla siivillään ja pärjäisi muutenkin omillaan!
Lähde: Kirsi Utoslahti & Teuvo Peltoniemi (toim.): Pikkuaikuisia - Kirjoituskilpailun kertomuksia ja tutkimustietoa Lasinen Lapsuus -hankkeesta. 196 s.