Isä oli voimakas mies ja haisi rasselitukoilta ja piipputupakilta. Hän rakasti minua ja joi paljon viinaa. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuuteen voi vielä vaikuttaa.

Tänään
elän tätä hetkeä,
täynnä pelkoa.

Olen
pelkkää hikeä
ja kylmiä käsiä.

Isä seisoo ovella huojuen jalalta toiselle. Äiti ei nosta katsettaan tiskialtaasta. Tunnistan isästä tulevan tutun hajun. Siitä tietää, että isällä on tänään tilipäivä ja meillä muilla ilmeisen kurja päivä. Kerään koulukirjani valmiiksi kassiini, sillä saattaa tulla äkkilähtö.

Isä istuu suurieleisesti pöytään ja katsoo äitiä haastavasti. Tunnen liiankin hyvin isä mielenliikkeet. Yritän pitää pieniä kaksossiskojani hiljaa, ettei hän ainakaan kitinästä saisi syytä riitaan. Yritämme tyttöjen kanssa olla näkymättömiä ja kuulumattomia. Onneksi isä ei kiinnitä meihin mitään huomiota, sillä hän on keskittynyt äitiin.

- No, saakos tässä talossa ruokaa, isä sammaltaa.

Äiti kolisuttaa kattiloita ja paiskoo astioita pöytään. Isä riiputtaa päätään aivan kuin nukkuisi. Lähetän mielessäni hiljaisen rukouksen.

- Nuku, nuku pois tuo humala.

Viimein isä nukahtaa otsa kiinni lautasessa. Me kaikki kuljemme varpaillamme. Jähmetyn, kun pöydästä kuuluu örinää ja räkäistä rykimistä. Isä valuu penkiltä lattialle ja otsassa on kiinni muutama makaroni. Onneksi uni jatkuu häiriintymättä lattialla.

Äiti hiipii isän viereen ja takavarikoi puolillaan olevan viinapullon. Hän aukaisee sen ja kaataa varmoin ottein loput viemäriin.

- Kuinkahan monta sataa litraa viinaa olen kaatanut tuosta viemäristä alas, juttelee äiti itsekseen kyllästyneen näköisenä. Minua naurattaa, kun ajattelen miten nurinkurista tämä on. Isä ostaa kallista viinaa ja äiti kaataa sitä viemäristä alas. Äiti katsoo minua kulmat kurtussa. En mahda mitään naurulleni.

Ovi kolahtaa. Isä seisoo kynnyksellä kuin myrskyn merkki.

- Mitä helvettiä täällä oikein nauretaan, hah!

Säikähdän ja kikatukseni on tiessään. Peräännyn. Isän mielestä se on ilmeinen merkki syyllisyydestä. Hän seuraa minua, kunnes olen nurkassa. Hän työntää naamansa aivan kiinni omaani. Isän henki haisee pahalle. Äiti yrittää tulla väliimme, mutta isä paiskaa hänet lattialle.

Näen miten iso nyrkki tulee kohti ja jokin naamassani rusahtaa ilkeästi. Toinen nyrkki osuu vatsaan ja vetää minut kaksinkerroin. Lämmintä verta valuu suuhun.

Juoksen pitkin tietä pidellen valuvaa nenää. Koululaukku ei meinaa pysyä vauhdissa mukana. Sydän jyskyttää ja vilkuilen taakseni. Onneksi isä on liian humalassa seuratakseen minua. Toivottavasti äiti ja tytöt pääsevät pakoon.

Mummo aukaisee oven. Mitään puhumatta hän vie minut kylpy-

huoneeseen ja pesee veret naamastani.

- Taidat tyttö saada mustan silmän.

Katson peiliin ja minua itkettää. Kaikki pelko ja jännitys laukeaa. Miten ilkeän mennä kouluun tämän näköisenä? Miten tämän voi selittää koulukavereille? Miten kukaan voi ymmärtää millaisia ovat alkoholistin perheen tilipäivät?

Rikottu ikkuna

Kävelen väsyneenä kotiin. Edellisen illan itku kivistää päätä. Isän nyrkkiin osunut silmä on muurautunut umpeen. Olen valehdellut kaikille kävelleeni päin oven karmia, paitsi lastensuojeluviranomaiselle, jonka luona juuri kävin.

Minun on tehtävä jotain. Näin ei voi jatkua. Jonain päivänä isä lyö vielä liian lujaa. Pikkusiskot ja äiti on saatava turvaan. Hauskannäköinen viranomainen sosiaalitoimistossa katsoi mustaa silmää myötätuntoisesti.

- Mitä jos me keskustelisimme isäsi kanssa? Mitä mieltä olet Tiina, olisiko siitä mitään apua?

- Ei, ei, älkää ihmeessä. Se tappaa minut, jos saa kuulla, että olen käynyt täällä, miltei huudan naisen korvaan.

- Sitten meidän on hyvin vaikea auttaa sinua. Mitä jos katsoisimme vielä jonkin aikaa. Tule vain käymään, jos kotona on ongelmia. Meidän kanssa voit tulla juttelemaan ihan milloin tahansa.

- Joo, vastaan ja ajattelen samalla sitä seuraavaa kertaa, joka voi johtaa jonkun meistä lautalaatikkoon.

Lähden pois allapäin ja harmitellen, miksi meninkään pyytämään sosiaalitoimistosta apua. Sinne meno vaati hyvin paljon rohkeutta ja joka askeleella häpeäni vaan kasvaa… Kukaan ei voi meitä auttaa, eikä kukaan voi tehdä mitään.

Kerran olin vähällä ratkaista perheongelmamme, kun isä makasi viinasta tajuttomana eteisen lattialla. Katsoin inhoten hänen vaahtoavaa suutaan, josta kuului epämääräistä örinää. Silloin ajattelin hakea kellarista kirveen ja lopettaa kerralla yhteisen painajaisemme. Hylkäsin kuitenkin ajatuksen, järjen vuoksi, en rakkauden.

Vatsassa velloo, kun olen kääntymässä kadulle, jolla asumme. Jännittää. Hiivin talon nurkalle. Jotain on pielessä.

On liian hiljaista. Polkupyörä on keskellä pihaa ja se on hakattu muodottomaksi. Äidin kukat on kiskottu irti juurineen ja levitelty pitkin pihaa. Sydän hakkaa aivan päässä asti. En uskalla mennä sisälle, mutta en voi myöskään perääntyä. En kuule siskojen pieniä ääniä enkä äidin paistinpannun kolketta. Kierrän talon ympäri ja löydän takapihalta olohuoneen pöydän. Se on heitetty läpi ikkunan. Tiedän nyt mihin suuntaan minun on terveellistä jatkaa.

Parantola

Löydän äidin sairaalasta ja pikkusiskot tädin luota. Kaikki ovat onneksi hengissä. Äidin leukaluut ovat tohjona ja tytöt järkyttyneitä. Isä on tiessään – luojan kiitos. Toivon, että joku hakkaisi sen tyrannin hengiltä. Elämä tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Miksi isä saa tehdä mitä haluaa? Miksi se saa lyödä, pelotella, juoda, viedä lapsilta kodin ja rakkauden?

Koko perhe kärsii. Äiti on masentunut, tytöt levottomia ja minä itse sekaisin vihasta. Inhoan elämää, joka on näin julma. Onko Jumala olemassa? Jos on, niin miksi hän antaa tällaista tapahtua? Miksi juuri me? Mitä pahaa minä olen tehnyt? Enhän minä ole voinut itse isääni valita. Muilla koulukavereilla on isä, jonka selän taakse voi mennä piiloon maailman pahuutta. Minä taas juoksen isääni pakoon etsien turvaa maailmalta.

En haluaisi mennä enää koskaan kotiin, mutta äiti on liian ylpeä asuakseen muiden nurkissa tai pyytääkseen apua keneltäkään. Menemme kuitenkin takaisin taloon, jota kai pitäisi kutsua kodiksi. Se on kauhujen talo, täynnä tuskaisia muistoja ja pelkoa. Minä inhoan koko paikkaa. Löydämme isän eteisestä makaamasta. Sillä on nyrkit veressä ja kengänpohjat paskassa. Se on käynyt tarpeillaan vaatekomerossa. Äiti pesee isän kengät ja laittaa yökkäillen paskavaatteita veteen likoamaan. Olohuoneen rikottu ikkuna peitetään pahvilla, kunnes on rahaa ostaa uusi ruutu. Onneksi ei ole talvi.

Ovikello soi. Siellä on kaksi poliisia. He raahaavat isän mustaan maijaan. Isä on kuulemma hakannut jonkun tyypin kaupungilla sairaalakuntoon. Kyselen innoissani, kuinka kauan he pitävät isää pidätettynä. Poliisi kertoo, ettei kyseessä ole mikään pikkujuttu. Jos ilkeäisin, hyppisin onnesta, mutta odotan kuitenkin ensin, että auto ajaa pois pihasta. Olen onnellinen, laulan ja tanssin. Jumala on sittenkin olemassa. Nyt saamme olla ainakin vähän aikaa rauhassa. Muutaman päivän kuluttua kuulemme, että isä on viety Perniöön. Se on kai jonkinlainen parantola.

Muutaman kuukauden saamme nauttia suhteellisen normaalista elämästä. Saamme tyttöjen kanssa katsoa televisiota ja nukkua yömme rauhassa. Olen onnellinen siitä, että tuollaisia parantoloita on olemassa, vaikka eiväthän ne meidän isää sen paremmaksi tee.

Viimeinen pakomatka

Herään paita märkänä hiestä. On pimeää. Vaistomaisesti hyppään ylös sängystä ja muistan, miksi nukun vaatteet päällä. Isällä on ryyppyilta – jo viides tällä viikolla, parantolasta tulon jälkeen. Kuulen auton pysähtyvän pihaan. Kiroan mielessäni. Isä tuli kuitenkin kotiin, vaikka toivoin sen jäävän tälle reissulle. Pelkään ja vihaan niin, että kuvottaa. Olen ihan hiljaa. En uskalla sytyttää valoa.

Kuulen, miten hiekka ratisee isän haparoivien askelten alla. Siskot nukkuvat nelivuotiaiden rauhallista unta. Kuulen myös äidin liikehtivän hiljaa ja varovasti. Me katsomme ikkunaverhon raosta, miten isä yrittää saada avainta osumaan reikään. Kiroilu kaikuu yössä.

- Tiina, etsi tyttöjen vaatteet valmiiksi. Meille taitaa tulla äkkilähtö, äiti kuiskaa pimeästä. Samassa kuuluu isän käskevä ääni.

- Onko tässä saatanan talossa ketään kotona? Huora, ruokaa!

Äiti menee apuun. Kerään hätäisesti kasaan siskojen vaatteita ja omia koulukirjojani. Keittiöstä kuuluu kolinaa ja noitumista. Äiti tarjoaa ilmeisesti ruokaa, sillä seuraavaksi helisee seinään rikkoutuva astia.
- Taas kananmunia, perkele! Raavas mies ei pelkillä munilla elä. Minä tapan sinut, saatanan leposohva, jos et tuo kunnon ruokaa ja äkkiä, isä huutaa kuin elukka.

Alan herätellä siskoja. Käteni vapisevat niin, etten tahdo saada puetuksi sukkahousuja pikkuisille. Meteli yltyy. Me livahdamme ulos vaivihkaa ja löydän ulkorappusten alta äidin mytyksi käärimät päällysvaatteet. Jäämme nurkan taakse odottamaan äitiä.

Kunpa äiti pääsisi livahtamaan ulos. Olen huolestunut. Kuulen rikkoutuvien huonekalujen räsähdykset. Huutoa ja juoksuaskelia. Käsken tyttöjä olemaan hiljaa, että kuulisin paremmin mitä sisällä tapahtuu. Olisiko jo aika soittaa poliisit? Entä jos se tappaa äidin?

Vihdoin kuulen ulko-oven avautuvan ja äiti juoksee pakoon isän viskellessä hänen peräänsä kaikkea, mitä käteen osuu. Viime metreillä osuu puukenkä äidin takaraivoon. Juoksen apuun ja raahaan äitiä turvaan. Pelko antaa minulle valtavat voimat. Isä ennättää potkaista minua, ennen kuin kaatuu. Selvisimme täpärästi tällä kertaa.

Juoksemme pari kilometriä pikkutytöt kainalossa, ennen kuin uskallamme pysähtyä. Pelko alkaa hellittää ja muuttuu itkuksi. Itku tulee valtavana vyörynä. Itkemme kaikki ja äiti rutistaa meitä sylissään. Jatkamme matkaa kohti yöllistä turvapaikkaa.

Vierailu I

Seuraan auton ikkunasta talojen numeroita. Kaksitoistahan se on. Tarkistan osoitteen lapusta, jonka sosiaalityöntekijä antoi minulle. Hän muistutti vielä, ettei sinne kannattaisi mennä yksin. Niin kuin minä nyt en isää tuntisi.

- Tuolla se on. Pysähdy! huudan ja säikähdän itsekin omaa ääntäni.

Matti lyö samalla jarrut pohjaan.

- Hitto kun säikähdin. Mitä sinä tuolla lailla mölyät!

Minua ahdistaa. Olisin ollut helpottunut, jos taloa ei olisikaan löytynyt. Vielä on mahdollisuus, ettei isä olisikaan kotona. En ole nähnyt koko miestä ainakaan viiteentoista vuoteen. Onkohan se humalassa? Se sosiaali-ihminen sanoi, että isä on hyvin sairas – miltei petipotilas.

Jälleennäkeminen arveluttaa. Miltä tuntuu katsoa silmiin ihmistä, jota on vihannut koko ikänsä? Talo on keltainen, vanha ja ränsistynyt sosiaalitoimen kiinteistö. Tummanruskeat verhot peittävät tiukasti kaikkia ikkunoita.

- Lähdetään pois. Ne varmaan nukkuvat vielä, sanon ja käännyn jo kannoillani.

- Nyt ei lähdetä enää karkuun, kun ollaan tänne asti päästy, mieheni on määrätietoinen. Käteni vapisevat, eivätkä jalat tahdo totella. Matti soittaa ovikelloa. Sisältä kuuluu huutoa ja haluaisin juosta pois. Matti koputtaa ikkunaan ja meteli vain yltyy. Naisen kimeä ääni kiljuu. Joku kurkistaa verhon raosta.

- Matti kiltti, lähdetään pois!

- Ei varmasti lähdetä. Tästä on puhuttu jo kauan. Minäkään en ole nähnyt isääsi koskaan, eikä se edes tiedä olevansa kahden lapsen ukki.

Ulko-ovea raotetaan hieman. Laiha mies seisoo ovella kaksinkerroin, itseään seinään tukien.

- Anteeksi, tuo Hilikka on vähän pahalla piälla. Miehen puhe kanger-telee. Tunnistan isän, vaikka muutos onkin järkyttävä sitten viime näkemän.

- Hei isä, saan sanotuksi. Nieleksin, etten itkisi. Minun täytyy olla vahva.

- Tiinako se siinä?

Isä on hämmästynyt ja näyttää ilahtuvan.

- Tulkaahan sisälle. Kyllä se Hilikka siitä rauhottuu. Eikä siitä tarvihe välittee. Se kun on vähä... Isä heiluttaa kättä ohimollaan.

Lattia on vino, ja jokainen lauta narahtaa jalan alla. Ovet on hakattu lommoille, ja suurin osa huonekaluista on jalkapuolia. Olen kompastua eteisessä olevaan kiljuastiaan, joka haisee eltaantuneelle. Koko talo haisee vanhalle viinalle ja ummehtuneille ihmisille. Säälin isää ja yritän työntää vastenmielisyyden syrjään.

Isä liikkuu seinänvieriä pitkin. Tauti on syönyt hänestä kaiken lihan ja näen lonkkaluiden ponkottavan alushousujen alla. Hän ei pysy pystyssä ilman tukea. Ymmärrän, että oli viimeinen hetki tulla käymään. Olisi vielä paljon puhuttavaa. Vai olisiko? Miksi repiä enää auki vanhoja haavoja? Isä on tarpeeksi kurjassa jamassa ilman syyttelyjäkin. Hänen elämänsä on sidottu tähän haisevaan murjuun ja tuohon mielenvikaiseen naiseen. Isä nykäisee minua varovasti ja kuiskaa.

- Toitko sinä isälle putelin?

Hämmästyn. Isä katsoo minua odottavasti – anovasti.

- On meillä autossa jotain. Miten sinä voit viinaa ottaa, kun olet noin huonossa kunnossa?

- Voin minä, jos en juo koko pulloa kerralla. Minä annan Hilikalle puolet.

Isän ilme kirkastuu, kun tulen takaisin pullon kanssa. Hänen katseensa on kuin nälkiintyneen koiran. Minua hävettää. Miksi isä on itsensä tällaiseen alentanut? Annan pullon hänen vapiseviin käsiinsä.

- On minulta voimat menny, isä sanoo, kun ei saa pullon korkkia auki.

Matti aukaisee pullon ja isä hörppää heti pitkät ryypyt. Otan isää kädestä. Se on laiha ja riutunut. Istun vailla sanoja, vaikka olisi paljon sanottavaa. En vain tiedä, mitä kaikkea isä kykenee muistamaan entisestä elämästä. Ovatko viina ja muut liuottimet tehneet jo tehtävänsä vuosien kuluessa?

Katson nyt silmiin miestä, jota olen pelännyt vuosikausia ja josta olen nähnyt öisin painajaisia. Pelkoni on ollut turhaa jo kauan. Nyt tunnen vain halua auttaa. Voisin vaikka kertoa lapsista.

- Mitä sille huoralle kuuluu? Isän harvinaisen selvät sanat herättävät minut ajatuksistani. Hätkähdän.

- Ketä tarkoitat?

- Liisaa, sinun äitiäs, sitä huoraa. Joko sillä on uus?

Vedän Mattia hihasta kohti autoa, enkä jää kuuntelemaan mitä isä peräämme huutelee.

- Haluan pois. Siellä haisee niin pahalle.

Vierailu II

Huone on pimeä. Vahva ulosteen haju iskee vasten kasvojamme. Ensitöikseni avaan ikkunan. Sängyssä on pieni sykkyrälle kiertynyt mytty – isä. Pelkään onko hän enää elossakaan. Huokaan helpotuksesta, kun mytty liikahtaa.

- Isä hei. Tiina tässä. Jaksatko sinä nousta?

- Mitä? Kuka? Tiinako?

Isä katsoo minua hämmästyneenä, kuin pieni lapsi. Laihat kasvot ovat ryppyiset ja arpiset, mutta silmät vielä kirkkaat. Maria seisoo vieressäni hiljaa. Tyttö arvioi ilmeisesti tilannetta mielessään, eikä osaa päättää miten suhtautuisi.

- Me tulimme Marian kanssa tervehtimään ukkia, minä sanon tekoreippaasti.

- Onko teillä tupakkia? isä kysyy, aivan kuin ei olisi kuullut mitä minä sanoin.

- Onhan meillä. Anna kun autan sinut ylös.

Tartun isää käteen ja yritän vetää varovasti, etten satuttaisi. Isä on laiha kuin linnunpoika. Saan vaivoin pidätellyksi kyyneleet. Maria reipastuu ja sanoo ukille käsipäivää. Tyttö ja isoisä katsovat toisiaan silmiin ja ovat aivan hiljaa. He näkevät toisensa ensimmäistä kertaa.

- Minä olen ukki, sanoo isä onnellisena ja nauraa hampaattomalla suulla. Sitten hän vakavoituu ja katsoo Mariaa mietteliäänä.

- Ukilla on jo iso tyttö.

- Niin, Maria on jo neljä vuotta. Täytti tammikuun kuudestoista. Sanat tuntuvat merkityksettömiltä.

- Minä olen vieläkin neljä vuotta, sanoo Maria ja nostaa vakuudeksi neljä sormeaan pystyyn.

Isä hamuaa tupakoita ja minä tarjoan tulta. Nyt olisi aika ottaa puheeksi muutto.

- Kuule isä, mitä mieltä sinä olisit, jos sinut siirrettäisiin Aurinkokelloon?

- Minnekä? Mikä paikka se on?

- Se on vanhainkoti, sanon rehellisesti ja inhoan koko sanaa.

- Minä tapan ihteni, niin ei tarvihe siirrellä minua minnekään, isä rääkäisee. Säikähdän.

- Älähän nyt, isä. Sosiaalivirasto sellaista suunnittelee. Jos et halua muuttaa, älä laita nimeäsi mihinkään papereihin. Laulapas Maria ukille jotain. Sinähän osaat laulaa niin hyvin, maanittelen tyttöä, että saisin isän ajatukset pois ikävästä asiasta. Päätän mielessäni taistella isän hyvinvoinnin puolesta.

- Minä laulan Ukko-Nooan, sanoo Maria ja heläyttää kirkkaalla lapsen äänellään muutaman säkeistön.

Lähtiessä Maria käy halaamassa ukkia. Näen isän poskilla muutaman kirkkaan kyyneleen. Pitelen häntä kädestä.

- Elänköhän minä aamuun asti? On niin mahottoman huono olo.

- Kutsunko hoitajan, hätäännyn ja ajattelen, ettei ollut viisasta ottaa puheeksi muuttoa.

- Älä, ei tarvihe hoitajia vaivata. Kyllä tämä tästä.

- Me tulemme lasten ja Matin kanssa sinua aina katsomaan. Näh-däänhän me.

- Toivottavasti, sanoo isä ja painaa väsyneenä silmänsä kiinni. Hän ei enää kuule lähtöämme.

Muistoja

Otan oluen isän muistolle. Ei hän vielä ole aivan kuollut. Vahva sydän pitää häntä kiinni elämässä, biologisesti. Tänään hoitajat olivat saaneet ruiskutetuksi 20 millilitraa velliä ja 150 millilitraa vettä isän sisuksiin.

Saman verran verensekaista oksennusta löytyi tyynyliinalta.

Taidan ottaa toisen oluen. Mitä väliä millään on? Kaikki saavutuksemme ja maallinen roina ja rompe muuttuvat merkityksettömiksi, kun olemme vetelemässä viimeisiämme. Eivät edes omat lapsemme muista meistä muuta kuin kauhunsekaisia painajaisia.

Sanoivat, että isällä on kasvain kurkussa, eikä enää ole paljoa tehtävissä. Isä voi saada kivunlievitystä ja kuoleman lykkäystä muutaman päivän. Ihminen on miltei avuton, mietin, kun ajattelen päivällistä vierailuani sairaalassa.

Vielä kerran seison isän vuoteen vierellä ja yritän koota itseäni. Vapisen ja minua paleltaa. En ole koskaan aiemmin ollut tekemisissä kuoleman kanssa. Haluaisin juosta pois, mutta muistan, että liikkumaton mytty sängyllä on minun isäni. Yritän etsiä riutuneista kasvoista jotain tuttua. Silmät! Katson silmiin.

- Isä. Tiina tässä.

Muuta en kykene sanomaan. Silitän otsaa ja vasemman silmän liike kertoo minulle, että isä tuntee läheisyyteni. Hoitaja kertoo, että potilas oli eilen yrittänyt sanoa jotain. Minua itkettää. Olisin niin halunnut vielä jutella. Otan isää kädestä. Se on ainakin lämmin. Lupaan tulla huomenna uudestaan.

Kello on kaksitoista yöllä ja avaan kolmannen kaljani. Muutaman vanhan valokuvan avulla saan isästä jonkinlaisen muistikuvan. Hän oli voimakas mies ja haisi rasselitukoilta ja piipputupakilta. Hän rakasti minua ja joi paljon viinaa.

Miksi minä olin lapsi silloin, kun minusta olisi voinut olla apua? Odotan ja samalla pelkään, että sairaalasta soitetaan. Mitenkä he sen sanovat? “Isänne nukkui juuri pois” tai “isänne kuoli äsken”. Pelkäävätkö he että itken? Olen itkenyt jo itseni tyhjiin viime vuosien aikana. En kai osaisi sanoa muuta kuin “Vai niin. Kiitos soitosta.” Viimeinen kalja on lopussa, kun puhelin soi.

Uni

Seison isän haudalla ja tuijotan hautakiveä. Yritän saada siitä irti vastauksia sisälläni velloviin kysymyksiin. Kysymyksiin, jotka estävät minua elämästä. Viha ja rakkaus tempovat, vääntävät kättä sisälläni. Itken rakkauttani kuolleeseen isään ja puren hammasta, kun katkeruus saa minusta yliotteen. Joka kerta kun tulen tänne, odotan jotain tapahtuvaksi. Jotain sellaista, joka saisi mieleni tasaiseksi ja pyyhkisi pois vanhat painajaiset. Mitään ratkaisevaa ei koskaan tapahdu. Olen joka kerta entistä masentuneempi. Olen kuin kädetön, avuton. En saa kiinni rutiineista. Istun vain lapset sylissäni ja itken.

Autossa odottavat Matti ja lapset.

- Äiti, oliko Ukki siellä?

- Oli.

- Minä olisin halunnut laulaa ukille. Miksi et ottanut minua mukaan? Maria vikisee.

- Seuraavan kerran sitten.

Voi kun saisi nyt olla aivan yksin ja itkeä kerrankin pois kaikki mustat möykyt sisuksista. Matti katsoo minua syrjäkarein, kun luuttuan salaa silmiäni.

- Mitä nyt? Joko se taas alkaa.

En minä mahda tälle mitään, puolustelen ja itkettää entistä enemmän.

- Antaisit jo olla, aikuinen nainen. Isäsi on maannut haudassa jo vuoden, ja sinä vain jaksat itkeä. Onkohan tuo ihan normaalia?

- Älä viitsi. Tässä on niin paljon muutakin.

- Olkoon mitä tahansa. Sinun lapsuudestasi on jo niin helvetin kauan, ettei sen luulis enää sinun elämääsi hetkauttavan. Muista Tiina, että nyt eletään vuotta 1997. Takapenkillä on kaksi hyvää syytä suuntautua eteenpäin ja unohtaa kaikki vanhat asiat.

Unessa isä seisoo meidän pienessä eteisessä. Sillä on pitkä tukka ja kädessä reppu. Olen hämmästynyt ja peloissani. Onkohan se humalassa, ajattelen ja piilottelen lapsia selkäni takana. En haista viinaa. Isän silmät katsovat minua vilpittöminä.

- Pääsin lomalle, hän sanoo.

En kutsu peremmälle. Isä ei liikahdakaan ovensuusta, vaan tuijottaa meitä.

Herään hikisenä ja yritän löytää unesta viestin. Mitä asiaa isällä oli? Olisiko pitänyt kutsua peremmälle? Pelkäsin unessa lasteni puolesta. Halusiko isä meille jotain pahaa?

Ehkä unen viesti olikin tarkoitettu ainoastaan minulle. Mennyttä ei voi enää muuttaa, mutta tulevaisuuteen voi vielä vaikuttaa. Ehkä isä edessäni edusti menneisyyttä, ja lapset takanani tulevaisuutta. Menneisyyden ei tarvitse vaikuttaa lasteni tulevaisuuteen.

Elämä epäjärjestyksessä

Pölyiset huonekalut,
villakoirat sängyn alla,
ahdistavat,
huutavat minua toimimaan.

Suru sotkee päivärytmin,
ote elämästä lipsuu,
kädet pysyvät toimetonna.

Päässä muistot sekaisin,
pölyttyvät,
unohtuvat
kuin mummon vinttikammarin
vanhat tavarat.

 
Lähde: Kirsi Utoslahti & Teuvo Peltoniemi (toim.): Pikkuaikuisia - Kirjoituskilpailun kertomuksia ja tutkimustietoa Lasinen Lapsuus -hankkeesta. 196 s.